Muutosten edessä

Muutos on minusta rasittavaa. Nyt elämässäni olevat uudet asiat on oikeasti niin kivoja, etten vaihtaisi niitä pois. Kuitenkin yleisesti ottaen inhoan muutoksia ja niiden eteen tehtävää työtä.

Jokin aika sitten puhuttiin muutaman kaverin kanssa muutoksesta ja siihen suhtautumisesta. Keskustelu alkoi jotakuinkin näin:
Minä: Siis, mä en tiedä mitään karmeempaa kuin, että pitää pakata tavarat ja lähteä johonin.
Ystäväni: Se on ihanaa!!!
Minä: Pitää miettiä, mitä ottaa mukaan, stressata, ettei mitään unohdu ja rykäistä itsensä liikkeelle. Se on niin raskasta...
Ystäväni: Se kutkuttava tunne, kun saa valmistautua lähtöön, maistella sitä fiilistä ja nähdä ja kokea uutta. Mulla on niin kova kaipuu ulkomaille.
Keskustelu ei mennyt mihinkään johtamattomaksi eipäs-juupas-väittelyksi, vaan pohdimme sitä, kuinka eri tavalla eri ihmiset kokevat samat asiat. Jollekulle lähteminen tarkoittaa luopumista, sitä että jotain jää taakse. Toinen näkee asiat edessä päin; jotain suurta ja ihmeellistä odottaa ja sitä kohti on mentävä.

On tosi hyvä asia, että meitä on erilaisia ja ajattelemme asiat eri tavalla. Voimme oppia toisiltamme, eikä kumpikaan piirre ole toista huonompi. Itse olen joutunut opettelemaan sen ymmärtämistä. Tuntuu, että aktiivista elämää arvostetaan. Kun matkustaa ja tekee paljon, riittää paljon kerrottavaa ja elämä on jännittävää ja täynnä sisältöä. Kuitenkin, jos se kumpuaisi suorittamisesta ja "pakosta", ei se olisi sen arvoista. Eikös kaikella kokemuksien keräämisellä pyritä nimenomaan onnellisuuteen? Jos oma onni syntyykin kotona makaamisesta, nautiskelusta ja pienistä arjen asioista iloitsemisesta, niin miksei sitten tekisi niin? Itse koen näkeväni enemmän, kun katson tarkemmin. Arjessa on paljon pieniä iloja, jotka jäävät huomaamatta, jos kiiruhtaa uusiin seikkailuin kuin aikuinen, mutta jos on lapsen lailla aikaa ihmetellä, voi nähdä vaikkapa kauniit sateen tuomat vesipisarat ikkunalasissa. Kun ei näe eikä koe niin paljoa, voi vähässäkin nähdä ja kokea niin paljon enemmän.
Lisäksi pidän kaikesta pysyvästä ja perinteisestä. Mikään ei ole surullisempaa kuin tien varren hylätty, rapistunut bensa-asema, joka on joskus elänyt kulta-aikaansa ja ollut täynnä elämää. Jos on ollut jotain kaunista eikä sitä enää ole, on se kauheaa. Samalla tavalla, jos minulla on jossain hyvä olla siinä hetkessä, miksi ihmeessä haluaisin luopua siitä?

Itselläni tämä pysyvyyden- ja nautinnonhaluinen luonteeni on viime aikoina konkretisoitunut erityisesti muuttoon liittyvissä asioissa. Olisin vain halunnut jatkaa joulun laiskottelua enkä pakata tavaroita, miettiä sisustusta ja huolehtia vuokrasopimuksesta, autopaikasta, sähkösopimuksesta, vakuutuksista... mutta onneksi asiat ovat lutviutuneet kuin itsestään. Tein muuton pikkuhiljaa. Oikeastaan minusta tuntuu, että vanhempani tekivät muuton eteen enemmän töitä kuin minä itse. Ja vieläkin monia omaan kotiin tulevia tavaroita on vanhempieni luona. Ehkä ne sieltä pikkuhiljaa kulkeutuvat sitä mukaa, kun niitä tarvitsee. Jos eivät työt tekemällä lopu, niin eivät ainakaan turhalla stressaamisella.

Vaikka onkin siis aivan ok pysähtyä nauttimaan elämästään, on kuitenkin tärkeää ajoittain myös astua pois mukavuusalueeltaan. Sillä tavalla saavuttaa uutta ja uusien, hyvien kokemusten myötä mukavuusalue kasvaa. Elämässä pitää päästä eteenpäin: muuttaa omilleen, lähteä opiskelemaan, valmistua, astua työelämään, irrottautua vanhoista ihmissuhteista ja opetella hoitamaan niitä vaikka näkisi harvemmin, hankkia uusia ihmissuhteita elämäänsä jne. Elämänkaareen kuuluu erilaisia vaiheita, joista kutakin aikansa. Mielekästä on osata luopua ja kohdata muutos, vaikka se sitten tuntuisikin raskaalta ja ikävältä. Sitä se elämä on: ihania kamalia muutoksia ja yllätyksiä.