sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ystäviä kylässä

Kirjoitin ystävilleni osoitettuun fb-eventtiin seuraavaa: "Uusi asunto on hieno asia, mutta vielä hienompi on uusi asunto täynnä ystäviä!". Vietimme siis kuluneena viikonloppuna tupaantuliaisiani.

Ystäviä tuli niin lauantaikäynnille, yöpymään kuin sunnuntaivisiitillekin. Ja kaikilla oli niin mukavaa! Aikaa vietettiin syöden, pelaillen (Ligretto on jotain niin parasta ja sain oman Aliaksen), kuulumisia vaihdellen ja öisen paikkakuntakierroksen merkeissä. Kun oli kivaa, niin aikahan hujahti ihan käsittämättömän nopeasti. Hyvien tyyppien kanssa voisi viettää ikuisuuden...

Sosiaalinen elämä on kyllä ihan hurjan tärkeää. Muiden ihmisten kautta oppii tuntemaan itseäänkin paremmin, oman elämän asioita on kiva kertoa muille ja muiden elämästä kuulla. Kun huolehtii tällaisella asioiden jakamisella, että elämässä on läheisiä ihmisiä, tulee vaikeinakin hetkinä olemaan niitä, jotka tukevat. Ystävyyden hoitaminen on asia, joka maksaa itsensä takaisin korkojen kera!

Tuparien myötä tuli kyllä huomattua sekin, kuinka vähän joihinkin ystäviin tulee pidettyä yhteyttä. Ja sitten, kun ei yhteyttä vain tule pidettyä, vierähtää aikaa yhtäkkiä ihan liikaa. Mutta näissäkin asioissa voi aina kunnostautua: erään ystävän kanssa olemme nähneet viimeksi varmaan juhannuksena, mutta nyt sovimmekin jo heti huomiselle seuraavan näkemisen. Josko nyt ei sitten venähtäisi yhteydenpitotauko yhtä pitkäksi... Puhuimme myös toisten kaverien kanssa siitä, kuinka ei välttämättä aina tarvitsisi olla erityistä syytä yhteen kokoontumiselle. Ei tarvitse olla jonkun syntymäpäivät tai tupaantuliaiset, vaan kaukana toisistaan asuvienkin kesken voisi järjestää vaikka ihan vaan peli-illan (toki yöpymismahdollisuudella).

Yksi näkökulma siihen, miksi tuparit eivät olleet pelkästään mukavat vaan myös hyödylliset, on se, kuinka paljon se helpotti työasioiden unohtamista. Tällä viikolla olen ottanut työstä tosi paljon stressiä ja etukäteen mietinkin, osaanko edes vapaapäivinä irrottautua. On yllättävän raskasta tehdä itselle uutta työtä, jos on tällainen tunnollinen, mutta epävarma tyyppi, joka haluaa tehdä kaiken "oikein" ja on valmis antamaan tyyliin koko elämänsä työlle. Vaikkei varsinaisesti olisi paljoa tehtävää, eikä kukaan vaatisi paljoa, pystyy sitä ihminen tekemään työnteosta itselleen raskasta. Mutta ystävien kanssa vietetty aika kyllä todella repäisi irti kaikesta työhön liittyvästä (paitsi sen verran, mitä nyt kuulumisia tuli kerrottua). Näksinkin, että työhön heittäytymisen ja siitä irrottautumisen tasapainottelu onkin yksi suurimmista tämän hetken kehitystehtävistäni. Sitä tässä sitten pitäisi opetella...

perjantai 31. tammikuuta 2014

Tylsät koti-illat ja unta kaaliin

Tuntuu, että kirjoitan koko ajan vähän samasta asiasta. Mutta tää raapustelu nyt on tämmöistä mielen päällä olevien asoiden prosessoimista...
Juuri puhuimme työtoverien kanssa viikonloppuiltojen vietosta. Taustatietoina sen verran, että työkaverini siis ovat minua huomattavasti vanhempia perheenäitejä (no, aina ikäeroa ei juuri huomaa hulvattoman vitsien laukomisen keskellä). He olivat lähes kaikki sitä mieltä, että paras tapa viettää lauantai-iltaa on saunoa ajoissa ja hautautua sohvalle rennosti katselemaan televisiota. Koko viikko on kuulemma pilalla, jos tietää, että laualtai-illalle on jotain menoa. Kuulemma ymmärtäisin heidän iässään.
Mutta minäpä korjasin heidän virheellisen oletuksensa: ikää ei tarvitsisi karttua, vaan ymmärrän kyllä jo varsin hyvin tunteen. Kerroin, kuinka itse viime syksynä vietin kaikki perjantai-iltani tulemalla treeneistä kotiin ennen kahdeksaa, pukemalla suihkun jälkeen yövaatteet ja istumalla loppuillan tv:n ääressä venytellen. Ja voi kuinka nautinkaan noista illoista! En kaivannut lainkaan mitään erityistä aktiviteettia tai ohjelmaa.

Nyt illanviettotapani ovat hieman muuttuneet olosuhteiden myötä. Tanssimista en ole halunnut jättää missään nimessä, joten kaupunkiin on tullut ajeltua useamman kerran viikossa (ainakin näin alkuun. Saattaa toki harventua, kun alkuinnostus laantuu). Uusin innostukseni on west coast swing. Sitä olen nyt Tammikuussa käynyt tanssimassa niin treeneissä kuin bileissäkin (huom. bileet eivät tässä kontekstissa siis tarkoita sitä, mitä se useimmiten ensimmäisenä tuo mieleen, vaan kyse on puhtaasti tanssibiletyksestä). Treenit sentään loppuvat hyvään aikaan, ja reilun puolen tunnin ajelun jälkeen olen kotona jo ennen kymmentä, ja torstaibileistäkin reilusti ennen puolta yötä. Mutta perjantain bileillat ovatkin venyneet sitten "hieman" myöhemmiksi. Ravintolassa, jossa käymme tanssimassa, soi perjantaisin salsamusiikki puoleen yöhön ja vasta sitten alkaa soittaa talon oma dj ja pääsemme tanssimaan. Eli myöhäiseksi (vai aikaiseksi?) menee...

Toisaalta, olen yrittänyt kunnostautua nukkumaan menemisessä jollen ole tanssimassa. Alkuvuodesta unirytmi on kellahtanut huonoksi (liekö se hyvä missään vaiheessa ollutkaan), mutta nyt olen välillä mennyt sänkyyn ennen yhtätoista. Ja mikäs sen ihanampaa kuin heräillä pikkuhiljaa loikoillen ilman herätyskelloa ja olla yhdeksältä pirteänä ylhäällä. (Tästä voitte siis päätellä, ettei minulla ole työn puolesta aamuherätyksiä, jotka auttaisivat nukkumisen rytmittämisessä).

Olen myös nauttinut niistä tylsistä, yksinäisistä koti-illoista. On ihanaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään, voi vain sytyttää itselleen kynttilöitä, lämmittää mehua tai teetä, kääriytyä vilttiin ja katsella telkkaria kunnes siirtyy nukkumaan. Kämppäni on muodostunut minulle jo todelliseksi kodiksi; tämä on oma paikkani, jossa on hyvä olla ja rauhoittua. Pysähtyminen paikalleen ja ei-minkään tekeminen on vaan niin rentoa ja pakotonta. Voi, kunpa aikakin pysähtyisi siloin kun minä pysähdyn.



Samalla jään vain miettimään, että nautin niin paljon yksin neljän seinän sisällä olemisesta, etten kai aivan täysin erakoidu, kun tästä vielä vanhenen. Vaikka, eipä kai sekään olisi edes huono vaihtoehto ;)

lauantai 11. tammikuuta 2014

Kun on työ, muttei työaikaa...

Näin alkuun vaatii totuttelua se, että teen työajatonta työtä. Se tarkoittaa sitä, että tunteja ei lasketa eikä sunnuntaikorvauksia ole. Viikonloput ovat päiviä siinä missä muutkin, joko vapaa- tai työ-. Jonain päivänä saatan tehdä todella pitkää päivää ja toiseen päivään saattaa kuulua jokunen hassu tehtävä. Pitkistä päivästä ei tule ylityökorvausta, eikä lyhyistä päivistä tule sanomista. Tärkeintä on, että työt tulee tehtyä.
Työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla. Aina ei voi selkeästi sanoa, milloin on töissä ja milloin ei. Saatan kotona ruokaa laittaessa suunnitella jotain opetusta tai kaupassa käydessä törmätä nuoreen, joka aloittaa keskustelun (tosin näin alussa nyt ei nuoret vielä edes tunne mua). Toisaalta jotain omia asioita pystyy hoitamaan vaikka kesken työpäivän. Saas nähdä, vaatiiko paljon kipuilua oppia tekemään töitä sopivasti; ei liikaa, muttei myöskään liian vähän.

Teen itse omat työvuoroni. Merkitsen vapaat kalenteriin sen mukaan, mitä milloinkin tapahtuu ja mihin väliin vapaat parhaiten sopivat. Esimies sitten hyväksyy vapaani (tai sitten varmaan ei hyväksy, jos niissä on jotain pielessä). Tämä on itselleni uusi juttu. Kynnys merkitä kalenteriin vapaat tuntui todella korkealta. Entäs sitten, jos jollekin päivälle tuleekin jotain tärkeää ja olen laittanut sen vapaaksi? Osaanko nyt varmasti tehdä ne kaikkein järkevimmin? Mutta tässä pätee sama asia, kuin mistä kirjoitin aiemminkin: pitää mennä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle. Pitää vain rohkeasti ottaa se askel: minä saan, osaan ja joudun päättämään. Toisaalta tykkäsin vapaiden määrittelystä. Se on jollain tapaa semmoista matemaattista ongelmanratkaisua, että saa vapaansa aseteltua fiksusti. Varmasti sitten, kun siihen tulee rutiinia, ei se sitten enää ole niin jännittävää ja paljon ajatustyöskentelyä vaativaa...
Mielenkiintoista on myös se, että vapaapäivät tosiaan ovat epäsäännöllisiä. Menenkö viikonpäivissä aivan sekaisin, kun vapaapäivä voi olla melkein milloin vain? Tulenko kaipaamaan tavallisia viikonloppuja, jos en pääsekään kivoihin juttuihin mukaan, kun olen töissä ja sitten, kun itse olen vapaalla, ei tapahdu mitään, kun kaikki muut ovat töissä? Vaikka äitini kautta olen tottunut ajatukseen epäsäännöllisestä työskentelystä, on asia aivan eri, kun kyse on omasta arjesta. Tähänastinen opiskelijan elämä kuitenkin on melko säännöllistä...

Nyt ovat melkein takana jo ensimmäiset vapaat. On mielenkiintoista nähdä, millaisiksi vapaapäivän vietto -tapani muodostuvat pidemmällä aikavälillä. Elämä kaupungin sykkeessä lähellä kaikkia palveluita ja harrastusmahdollisuuksia on tietysti aivan erilaista kuin keskellä peltoja. En ole koskaan käynyt kovin paljoa ulkona ja nautin vapaapäivinä rennosta kotona olemisesta, mutta varmasti jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Vaikkei hyödyntäisi kaupungin tarjoamia mahdollisuuksia, on kiva tietää niiden kuitenkin olevan käytössä. Miltä se sitten mahtaa tuntua, kun tietää, ettei erilaisia aktiviteetteja ole kovinkaan paljoa tarjolla? Nämä pari vapaata ovat ainakin nyt vielä tuntuneet hyviltä.
Torstaina oli vielä töitä ja menin illalla vanhemmilleni, mihin päätin jäädä yöksikin. Perjantaina näin pikaisesti veljenpoikaani (joka on siis maailman ihanin vauva <3), hoidin vakuutus- ja pankkiasioita (arkivapaan hyötyjä), toin lisää tavaraa vanhempien luota kämpälle ja menin naapurikunnan nuorten aikuisten iltaan. Tämä päivä tuntuu menneen ihan harakoille tietokoneella istuen. Sain kuitenkin edes vähän pestyä pyykkiä, siistittyä ja käytyä lenkillä. Kyllä se aika vaan tuntuu kuluvan, vaikkei mitään tekisi...

Odotan innolla, millaiseksi tämä arkeni ja elämäni tästä oikein muodostuukaan :)

lauantai 4. tammikuuta 2014

Missä nukun yöni?

Muutto lähelle kotia (siis tässä tarkoitan nyt kodilla koti-kotia eli vanhempien kotia) onkin ollut mielenkiintoinen juttu. Opiskellessani meni junamatkoihin kotiin (tässä tarkoitan nyt omaa kotia) yli kaksi tuntia, eli ei ihan noin vain tullut tehtyä iltavierailua. Nyt kuitenkin ajan parikytä minuuttia, mikä tarkoittaa, että on helppo ajaa muuten vain pyörähtämään tai käymään vaikka saunassa.

Eilen koti-kotona pyörähtäessä, tai tarkemmin sanottuna sen jälkeen, kävikin mielenkiintoinen juttu. Olin puolenyön aikaan ajanut väsyneenä (ei niin väsyneenä, että nukahtaisin rattiin) kämpälleni sillä ajatuksella, että pääsen pian nukkumaan. Kuitenkin ulko-ovella huomasin, ettei avaimeni käynytkään lukkoon! Tänään päivällä asia hieman selkeni: kyllä, lukoissa on jotain häikkää ja saan erillisen avaimen ulko-ovea varten, joka lukkiutuu yöksi (tai sain väliaikaisen avaimen heti, mutta ihan oman, kunhan isännöitsijä pääsee viikolla hoitamaan asiaa). Tämmöisessä yöllisessä tilanteessa ei voi kuin kaiken ärsytyksensä ja väsymyksensä keskeltä yrittää huokaista helpotuksesta, että vanhemmat asuvat niin lähellä ja pääsee tuttuun pehmeään sänkyyn nukkumaan.

Tuollainen voi olla tilanne, jossa ei ole paljoa valinnanvaraa. Mutta entäs ne tilanteet, kun on? Olen nyt nukkunut kaksi yötä omassa kotona (ensin toin tavaroita osissa ja nukuin vanhempien luona, sitten muutin itseni ja nukuin pari yötä täällä, viime yön nukuin taas koti-kotona ja nyt olen taas täällä omassa kotona). Se on jännä, miten kovasti nukkuminen tekee kämppään kodin tuntua; aluksi tämä tuntui vain paikalta, johon kuljetan tavarani. Ensimmäisenä iltana tämä tuntui omalta paikalta, täällä minun nyt kuuluukin olla. Mutta aamulla muutos oli valmis (tai mikään valmis tule koskaan olemaan, koko ajanhan kaikki muuttuu ja kehittyy): minusta tuntui, että olen kotona ja täällä haluankin olla.

Jostain olen kuullut lauseen "koti on siellä, missä sydän on", mutta kokemuksestani voisin sanoa, että "koti on siellä, missä silmäni ummistan."

torstai 2. tammikuuta 2014

Muutosten edessä

Muutos on minusta rasittavaa. Nyt elämässäni olevat uudet asiat on oikeasti niin kivoja, etten vaihtaisi niitä pois. Kuitenkin yleisesti ottaen inhoan muutoksia ja niiden eteen tehtävää työtä.

Jokin aika sitten puhuttiin muutaman kaverin kanssa muutoksesta ja siihen suhtautumisesta. Keskustelu alkoi jotakuinkin näin:
Minä: Siis, mä en tiedä mitään karmeempaa kuin, että pitää pakata tavarat ja lähteä johonin.
Ystäväni: Se on ihanaa!!!
Minä: Pitää miettiä, mitä ottaa mukaan, stressata, ettei mitään unohdu ja rykäistä itsensä liikkeelle. Se on niin raskasta...
Ystäväni: Se kutkuttava tunne, kun saa valmistautua lähtöön, maistella sitä fiilistä ja nähdä ja kokea uutta. Mulla on niin kova kaipuu ulkomaille.
Keskustelu ei mennyt mihinkään johtamattomaksi eipäs-juupas-väittelyksi, vaan pohdimme sitä, kuinka eri tavalla eri ihmiset kokevat samat asiat. Jollekulle lähteminen tarkoittaa luopumista, sitä että jotain jää taakse. Toinen näkee asiat edessä päin; jotain suurta ja ihmeellistä odottaa ja sitä kohti on mentävä.

On tosi hyvä asia, että meitä on erilaisia ja ajattelemme asiat eri tavalla. Voimme oppia toisiltamme, eikä kumpikaan piirre ole toista huonompi. Itse olen joutunut opettelemaan sen ymmärtämistä. Tuntuu, että aktiivista elämää arvostetaan. Kun matkustaa ja tekee paljon, riittää paljon kerrottavaa ja elämä on jännittävää ja täynnä sisältöä. Kuitenkin, jos se kumpuaisi suorittamisesta ja "pakosta", ei se olisi sen arvoista. Eikös kaikella kokemuksien keräämisellä pyritä nimenomaan onnellisuuteen? Jos oma onni syntyykin kotona makaamisesta, nautiskelusta ja pienistä arjen asioista iloitsemisesta, niin miksei sitten tekisi niin? Itse koen näkeväni enemmän, kun katson tarkemmin. Arjessa on paljon pieniä iloja, jotka jäävät huomaamatta, jos kiiruhtaa uusiin seikkailuin kuin aikuinen, mutta jos on lapsen lailla aikaa ihmetellä, voi nähdä vaikkapa kauniit sateen tuomat vesipisarat ikkunalasissa. Kun ei näe eikä koe niin paljoa, voi vähässäkin nähdä ja kokea niin paljon enemmän.
Lisäksi pidän kaikesta pysyvästä ja perinteisestä. Mikään ei ole surullisempaa kuin tien varren hylätty, rapistunut bensa-asema, joka on joskus elänyt kulta-aikaansa ja ollut täynnä elämää. Jos on ollut jotain kaunista eikä sitä enää ole, on se kauheaa. Samalla tavalla, jos minulla on jossain hyvä olla siinä hetkessä, miksi ihmeessä haluaisin luopua siitä?

Itselläni tämä pysyvyyden- ja nautinnonhaluinen luonteeni on viime aikoina konkretisoitunut erityisesti muuttoon liittyvissä asioissa. Olisin vain halunnut jatkaa joulun laiskottelua enkä pakata tavaroita, miettiä sisustusta ja huolehtia vuokrasopimuksesta, autopaikasta, sähkösopimuksesta, vakuutuksista... mutta onneksi asiat ovat lutviutuneet kuin itsestään. Tein muuton pikkuhiljaa. Oikeastaan minusta tuntuu, että vanhempani tekivät muuton eteen enemmän töitä kuin minä itse. Ja vieläkin monia omaan kotiin tulevia tavaroita on vanhempieni luona. Ehkä ne sieltä pikkuhiljaa kulkeutuvat sitä mukaa, kun niitä tarvitsee. Jos eivät työt tekemällä lopu, niin eivät ainakaan turhalla stressaamisella.

Vaikka onkin siis aivan ok pysähtyä nauttimaan elämästään, on kuitenkin tärkeää ajoittain myös astua pois mukavuusalueeltaan. Sillä tavalla saavuttaa uutta ja uusien, hyvien kokemusten myötä mukavuusalue kasvaa. Elämässä pitää päästä eteenpäin: muuttaa omilleen, lähteä opiskelemaan, valmistua, astua työelämään, irrottautua vanhoista ihmissuhteista ja opetella hoitamaan niitä vaikka näkisi harvemmin, hankkia uusia ihmissuhteita elämäänsä jne. Elämänkaareen kuuluu erilaisia vaiheita, joista kutakin aikansa. Mielekästä on osata luopua ja kohdata muutos, vaikka se sitten tuntuisikin raskaalta ja ikävältä. Sitä se elämä on: ihania kamalia muutoksia ja yllätyksiä.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Tervetuloa uusi elämä

Minusta tuntuu vahvasti, että nyt olisi oikein hyvä hetki aloittaa blogin kirjoittelu omasta elämästäni. Miksikö juuri nyt? Koska tähän vuoden vaihteeseen liittyy useita isoja muutoksia elämässäni...

Ei, elämääni liittyviä muutoksia ei ole naimisiinmeno (kunpa joskus olisikin), kenenkään läheisen kuolema (Luojan kiitos, ei ole), ulkomaille muutto tai lottovoitto (ei ihan mun juttuja). Sen sijaan valmistuin ammattiin. Minusta tuli juuri ennen joulua sosionomi ja kirkon nuorisotyönohjaaja. Aloitin tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, ensimmäisen "oikean työni" (aiemmin vain kesätöitä, osa-aikatöitä yms.) nuorisotyössä viransijaisena. Sen seurauksena muutin pääkaupunkiseudulta takaisin lähemmäs kotiseutua sekä vanhempiani ja sisaruksiani. Muutto pienelle paikkakunnalle, uudet työtehtävät ja uusi työympäristö varmasti tarjoavat paljon haasteita. Ostin itselleni auton, koska muuten ei onnistuisi kulkeminen työssä eikä vapaa-ajalla (julkiset ovat maalla vähän eri juttu kuin pk-seudulla). Aiemmin minulla ei autoa ole ollut, enkä ymmärrä niistä hölkäsen pöläystä. Muutin ensimmäistä kertaa ihan omaan vuokrakämppään aikaisempien asuntolassa ja kimppakämpässä asumisen sijaan. Vaikka kotoa pois asuminen onkin tuttua, on eri asia asua yksin ja olla yksin vastuussa asioista. Ymmärsin tässä taannoin alkavani pian elää yhtä pitkäaikaisista unelmistani: asua jonkin pienen paikkakunnan kirkonkylällä.
Joulukuussa minusta tuli ensimmäistä kertaa täti. Siksikin on ihanaa muuttaa lähemmäs perhettä, että näkee useammin myös tätä pientä ihmettä.

Paljon uutta tähän uuteen vuoteen, vai mitä? Luulisi riittävän kirjoitettavaa...